"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" -sanonta on sitä sarjaa, johon en ole koskaan uskonut. Maiden suhteen olen aina ollut enemmän "Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella" -tyyppiä. Levottomalle sielulle se maa jossa asuu, meinaa näyttäytyä melko usein siinä huonommassa valossa.
Suomessa ollessa harmitti verotus ja iski tylsyys. Lontoossa viehätti suurkaupungin vilske ja palkkataso. Sen kunniaksi päädyinkin Espanjaan, jossa taas viehätti mukava elämäntyyli ja ilmat. Välillä nyt taas tuntuu siltä, että Espanjan palkkataso on huono ja paikalliset ovat toivottoman hitaita. Suomi alkaa näyttää tehokkuuden paratiisilta...
Toinen näkökulma asiaan on matkustelu. Matkustellessa uusissa maissa ja kaupungeissa tuntuu siltä, että "tänne voisin muuttaa asumaan välittömästi!". Näin on käynyt allekirjoittaneelle tosin vain pari kertaa; muistaakseni ainakin Dublinissa New Yorkissa, Berliinissä, Amsterdamissa, Marseillessa, Roomassa, Wienissä... taisi niitä jokin muukin olla.
Kaikissa kaupungeissa on toki hyvät puolensa ja matkustellessa on pidettävä mielessä myös se, että asuminen on melkolailla eri asia kuin käyminen. Olen loppujen lopuksi sitä mieltä, että arki ei paikan mukaan kauheasti muutu. Toki Barcelonassa voi mennä töistä suoraan rannalle muutenkin kuin keskikesällä, mutta perus eläminen on kaikkialla loppujen lopuksi melko samanlaista. Töihin, kotiin, lenkille, syömään, nukkumaan on varmaan kaikille aika tuttu päivärytmi...
Kotona on aina opetettu, että kaikkea ei voi saada. Kaipa sama pätee kaupunkeihin. Usein suurkaupunkien sanotaan tarjoavan jokaiselle jotain, mutta päteekö sama myös asumisen ja elämisen kanssa? Vanhan Suomi-iskelmän sanoin voisi kysyä. Voiko Lappeenrantaa verrata Rivieraan?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti